Viimeinen mies elossa

Elokuvassa The Last Man on Earth (1964) Robert Morgan on maailman ainoa jäljelläoleva mies. Euroopassa koko väestön lamauttanut virus on levinnyt ilmateitse Amerikkaan.

Päivisin Robert kuskaa ruumiita teiltä roviolle, öisin hän pysyttelee turvassa kotonaan zombeina henkiin heränneiltä tuttaviltaan, jotka yrittävät murtautua hänen taloonsa ja tehdä hänestäkin zombien. Elokuva kulkee kahdella tasolla. Sen symboloima zombien painostus alkaa elämässä varhain, on uskontuputtajia, on pakollisia epämukavia vaatteita, on pakollisia baarireissuja... Vainoajia riittää, jos haluaa olla riippumaton ja joukkoon kuulumaton.

Robert katsoo vanhoja filmejä lapsensa syntymäpäiviltä. Onnellista perhe-elämää. Hauskuttelu videolla räjäyttää hänet mielipuoliseen nauruun, joka pian saa hänet epätoivoiseen itkuun. Häneltäkin mennyt vaimo ja lapsi tämän Euroopasta tulleen taudin mukana. Muistoissa ovat ne ajat, kun Robertin vaimo ja lapsi sairastuivat, ensin tulivat sokeiksi ja sitten lamaantuivat päivien ajaksi. Toisella tasolla 60-luvulla kiihtynyt perheiden hajoaminen ja avioerojen suuri kasvu koskettaa, viitataanpa siihen elokuvassa tai ei.

Viisi vuotta yksinäisyyttä ei ole ollut sellaista elämää, mitä Robert olisi halunnut elää. Eräänä päivänä autokaupasta uutta "lahtausautoa" valitessaan Robert näkee villakoiran. Tämä on elokuvan liikuttavimpia kohtauksia, kun mies riemastuu täysillä nähdessään pienen eläimen. Robert seuraa koiraa, mutta ei löydä tätä mistään. Sen sijaan Robert löytää vastikään keihäällä tapettuja ruumiita. Hän ei siis olekaan ainoa taudista selvinnyt. Kuka tappaa eläviä keihäillä?

Seuraavana päivänä Robertin ollessa ulkona hän näkee naisen. Suostuttelun jälkeen hän lupaa tulla Robertin luokse turvaan. Nainen on peloissaan, ja jokainen peloissaoleva on helppo saastuttaa. Toisella tasolla peloissaanolevat on helppo sairastuttaa henkisesti. Nainen pelkää valkosipulia ja omaa kuvaansa katsomista. Vaikka naisessakin on virus (pelkoa), hän on sille immuuni saadessaan pistoksen. Nainen kertoo koko maailman pelkäävän Roberttia, miestä, joka kävelee päivisin ja nukkuu öisin. Robert siirtää vertaan naiseen, jolloin tämäkin tulee terveeksi. Yhdessä he voisivat vertaan siirtämällä saada koko maailman terveeksi.

Kerron tässä kappaleessa, miten elokuva päättyy. Robertin entinen ystävä pääsee yöllä murtautumaan taloon, ja puree naista tehden hänestä jälleen sairaan. Samalla muut zombie-taudille immuunit, virusta (pelkoa) veressään kantavat ovat tulleet Robertin talolle hänet tappamaan. Syntyy ajodraama, jonka päätteeksi Robert jouksee kirkkoon ja tulee tapetuksi alttarille. Kuoleva Robert julistaa "Ja he ovat peloissaan minusta. Koska minä olen maailman viimeinen mies."

Rakkaustesti

John Blanchard nousi ylös tuolilta, suoristi armeijan uniformunsa ja tarkkaili Grand Central juna-asemalla kulkevaa väkijoukkoa. Hän etsi tyttöä jonka sydämen hän tunsi, mutta kenen kasvoja ei; tyttöä, jolla on keltainen ruusu. John oli kiinnostunut hänestä kolmetoista kuukautta sitten Floridan kaupunginkirjastossa. Ottaessaan hyllyltä erään kirjan hän tunsi sydämessään kipinää, ei kirjaan painetun tekstin vuoksi, vaan marginaaleihin käsinkirjoitettujen viestien takia. Pehmeä käsiala viestitti mietteliäästä sielusta ja syvälle luotaavasta mielestä.

Kirjan etusivulla John huomasi omistajan nimen, neiti Hollis Maynell. Suuren työn ja tuskan taakse päästyään hän sai käsiinsä tytön osoitteen. Hän asui New Yorkissa. John kirjoitti hänelle kirjeen esitellen itsensä ja pyytäen häntä vastaamaan. Seuraavana päivänä John lennätettiin merien taa palvelemaan Toisessa maailmansodassa.

Seuraavan vuoden ja kuukauden ajan hän tutustui Hollisiin kirjeiden kautta. Jokainen kirje oli kuin siemen, joka putosi Johnin sydämen hedelmälliseen maaperään. Romanssi oli nupuillaan.

John pyysi valokuvaa, mutta Hollis ei hennonnut lähettää. Hänen mielestään John ei välittäisi, jos todella pitäisi hänestä.

Kun John palasi Euroopasta, hän ja Hollis sopivat tapaavansa 19:00 New Yorkin Grand Central asemalla.

"Sinä tunnistat minut keltaisesta ruususta", Hollis oli kirjoittanut.

Joten John oli asemalla etsimässä tyttöä, jota hänen sydämensä rakasti, mutta kenen kasvoja hän ei ollut koskaan nähnyt.

Annan herra Blacharding kertoa, mitä tapahtui:

Nuori nainen tuli minua vastaan, hän oli pitkä ja hoikka. Hänen vaaleat hiuksensa olivat hieman kiharalla; hänen silmänsä olivat siniset kuin kaksi kukkaa. Hänen huulensa ja leukansa olivat viehättävän vakaat, ja vaalean vihreässä kesämekossaan hän näytti tuoneen kevään henkiin.

Aloin kävellä häntä kohti, unohtaen tarkistaa olisiko hänellä keltaista ruusua. Kun liikuin, viettelevä hymy kohosi hänen huulilleen.

"Oletko tulossa minun suuntaani, merimies?" hän flirttasi.

Melkein kontrollittomana otin askelen lähemmäs häntä, mutta sitten näin Hollis Maynellin. Hän seisoi lähes suoraan tytön takana. Nainen hieman päälle 40, hänellä oli harmaantuva tukka, jonka hän oli sullonut kuluneen hattunsa alle. Hän oli muodottoman pyöreähkö, hänen tukevat nilkkansa pursusivat ulos lattapohjaisista kengistä. Tyttö vihreässä puvussa oli kävelemässä yhä kauemmas.

Tunsin sydämeni jakautuvan kahtia, toisella puolella halusin seurata häntä, ja toisella puolella yhä halusin tutustua siihen naiseen, kenen henkevyytensä oli todella ollut seuranani.

Siellä hän seisoi. Hänen kalpeat, pulskat kasvonsa näyttivät ystävällisiltä ja vastaanottavilta, hänen harmaat silmänsä loistivat tietynlaista hehkua. En epäröinyt.

Tästä ei tulisi rakkautta, mutta mahdollisesti jotakin kallisarvoista, ehkäpä jotain kallisavoisempaa kuin rakkaus. Ystävyyssuhde, josta olisin koko loppuelämäni kiitollinen. Menin tervehtimaan naista esitellen itseni, ja heti puhuttuani kavahdin pettymyksen tuomaa katkeruutta äänessäni.

Nainen hymyili ystävällisesti. "Minulla ei ole aavistustakaan, kuka sinä olet", hän vastasi. "Mutta se nuori nainen vihreässä puvussa antoi minulle tämän ruusun, ja pyysi minua laittamaan sen rintataskuuni. Hän käski minun kertoa sinulle, että hän odottaa sinua tuolla kadun toisella puolella olevassa isossa ravintolassa. Hän sanoi sen olleen jonkinlainen testi!"

-Alkuperäinen kirjoittaja tuntematon

Uppoava saari

Olipa kerran uppoava saari, jonka varaan rakkaus oli joutunut.

Rikkaus souti ohi veneellään, mutta kieltäytyi auttamasta rakkautta,
sillä hän ei mahtunut veneeseen kullan ja hopean kanssa.

Turhamaisuus souti myös ohi, mutta kieltäytyi auttamasta,
sillä rakkaus oli märkä ja olisi voinut vahingoittaa venettä.

Surumielisyys kieltäytyi auttamasta,
koska hän oli niin surullinen, että halusi olla yksin.

Onnellisuus souti ohi eikä edes kuullut rakkautta huumassaan.

Aika souti lähelle ja pelasti rakkauden.

Kuivalla maalla Rakkaus kysyi viisaudelta, miksi aika oli tarjonnut apuaan.

"Aika tarjosi apua", viisaus vastasi "koska vain aika pystyy ymmärtämään, kuinka kallisarvoinen rakkaus on."

-Tuntematon

Rakkaus

"Rakkaus on tilaisuuden käyttämättä jättämistä silloin kun aika ei ole oikea.
Se on kärsivällisyyttä.

Rakkaus on viime yön uni, joka herätessäsi nukkuu käsivarrellasi.
Se on unelmien ja todellisuuden kohtaamista.

Rakkaus on hyvästelyä tietäen, että tulet vielä takaisin.
Se on uskoa.

Rakkaus on tuijottamista ulos ikkunasta muistellen eilisiltaa.
Se on mietiskelyä.

Rakkaus on kuulla säätiedotus lumisateesta toivoen, että voisi käpertyä vuoteeseen jonkun kanssa.
Se on yksinäisyyttä."

-tuntematon