Perheenperustamiskuumetta

Olen perheihmisiä. Sain juuri ensimmäisen poikakaverini vauvan kuvia sähköpostiin. Voi, mikä ihana nappisilmä! Siellä oli perhettä kokoontunut vauvan ympärille.

Minullakin on ollut vähän perheenperustamiskuumetta. Ennen aina ajattelin, että asia tulisi aiheelliseksi vasta lähempänä kolmenkymmenen vuoden ikää. Mutta viime aikoina on alkanut tuntua, että alan pikkuhiljaa kypsyä oman perheen peustamista varten. En halua enää yhtäkään poikakaveria, en enää yhtäkään. Ällöttää pelkkä ajatuskin vaihtuvista poikakavereista. En enää halua deittailla tai selvitellä, millainen mies poikakaveri on miehiään. En halua enää yhtäkään eroa enkä yhtäkään "tää intohimo nyt loppu tähän" -juttua. Haluaisin jo oman aviomiehen, en mitään "kokeillaan toimiiko vai ei" -juttua.

Oma lapsuudenkotini ei enää ole sellainen oma koti, siellä on vähän niin kuin ulkopuolisena kun kotona käy. Olenkin asunut jo kolme vuotta omillani. Silti kaipaan perhe-elämää, sellaista missä elin joskus vuosia sitten. Perhe-elämää saan taas elää vasta itseperustetussa perheessä.

Tämä nyt oli tämmöinen vuodatus.