Rakkaustesti

John Blanchard nousi ylös tuolilta, suoristi armeijan uniformunsa ja tarkkaili Grand Central juna-asemalla kulkevaa väkijoukkoa. Hän etsi tyttöä jonka sydämen hän tunsi, mutta kenen kasvoja ei; tyttöä, jolla on keltainen ruusu. John oli kiinnostunut hänestä kolmetoista kuukautta sitten Floridan kaupunginkirjastossa. Ottaessaan hyllyltä erään kirjan hän tunsi sydämessään kipinää, ei kirjaan painetun tekstin vuoksi, vaan marginaaleihin käsinkirjoitettujen viestien takia. Pehmeä käsiala viestitti mietteliäästä sielusta ja syvälle luotaavasta mielestä.

Kirjan etusivulla John huomasi omistajan nimen, neiti Hollis Maynell. Suuren työn ja tuskan taakse päästyään hän sai käsiinsä tytön osoitteen. Hän asui New Yorkissa. John kirjoitti hänelle kirjeen esitellen itsensä ja pyytäen häntä vastaamaan. Seuraavana päivänä John lennätettiin merien taa palvelemaan Toisessa maailmansodassa.

Seuraavan vuoden ja kuukauden ajan hän tutustui Hollisiin kirjeiden kautta. Jokainen kirje oli kuin siemen, joka putosi Johnin sydämen hedelmälliseen maaperään. Romanssi oli nupuillaan.

John pyysi valokuvaa, mutta Hollis ei hennonnut lähettää. Hänen mielestään John ei välittäisi, jos todella pitäisi hänestä.

Kun John palasi Euroopasta, hän ja Hollis sopivat tapaavansa 19:00 New Yorkin Grand Central asemalla.

"Sinä tunnistat minut keltaisesta ruususta", Hollis oli kirjoittanut.

Joten John oli asemalla etsimässä tyttöä, jota hänen sydämensä rakasti, mutta kenen kasvoja hän ei ollut koskaan nähnyt.

Annan herra Blacharding kertoa, mitä tapahtui:

Nuori nainen tuli minua vastaan, hän oli pitkä ja hoikka. Hänen vaaleat hiuksensa olivat hieman kiharalla; hänen silmänsä olivat siniset kuin kaksi kukkaa. Hänen huulensa ja leukansa olivat viehättävän vakaat, ja vaalean vihreässä kesämekossaan hän näytti tuoneen kevään henkiin.

Aloin kävellä häntä kohti, unohtaen tarkistaa olisiko hänellä keltaista ruusua. Kun liikuin, viettelevä hymy kohosi hänen huulilleen.

"Oletko tulossa minun suuntaani, merimies?" hän flirttasi.

Melkein kontrollittomana otin askelen lähemmäs häntä, mutta sitten näin Hollis Maynellin. Hän seisoi lähes suoraan tytön takana. Nainen hieman päälle 40, hänellä oli harmaantuva tukka, jonka hän oli sullonut kuluneen hattunsa alle. Hän oli muodottoman pyöreähkö, hänen tukevat nilkkansa pursusivat ulos lattapohjaisista kengistä. Tyttö vihreässä puvussa oli kävelemässä yhä kauemmas.

Tunsin sydämeni jakautuvan kahtia, toisella puolella halusin seurata häntä, ja toisella puolella yhä halusin tutustua siihen naiseen, kenen henkevyytensä oli todella ollut seuranani.

Siellä hän seisoi. Hänen kalpeat, pulskat kasvonsa näyttivät ystävällisiltä ja vastaanottavilta, hänen harmaat silmänsä loistivat tietynlaista hehkua. En epäröinyt.

Tästä ei tulisi rakkautta, mutta mahdollisesti jotakin kallisarvoista, ehkäpä jotain kallisavoisempaa kuin rakkaus. Ystävyyssuhde, josta olisin koko loppuelämäni kiitollinen. Menin tervehtimaan naista esitellen itseni, ja heti puhuttuani kavahdin pettymyksen tuomaa katkeruutta äänessäni.

Nainen hymyili ystävällisesti. "Minulla ei ole aavistustakaan, kuka sinä olet", hän vastasi. "Mutta se nuori nainen vihreässä puvussa antoi minulle tämän ruusun, ja pyysi minua laittamaan sen rintataskuuni. Hän käski minun kertoa sinulle, että hän odottaa sinua tuolla kadun toisella puolella olevassa isossa ravintolassa. Hän sanoi sen olleen jonkinlainen testi!"

-Alkuperäinen kirjoittaja tuntematon