Kirja: A pictorical history of Indian cinema

Luin Firoze Rangoonwallan Intian elokuvateollisuutta käsittelevän kirjan A pictorical history of Indian cinema. Kirjoittaja on töikseen Intialainen filmikriitikko, mutta kirja on julkaistu 1979, joten Shahrukia ei tässä näy :( Kirjassa on niin hienoja kuvia, että tekee vähän mieli leikata ne irti. Olen koonnut tähän joitain kiinnostavia otteita kirjasta:

Ensimmäinen intialainen elokuva julkaistiin Bombaylaisessa hotellissa 1896. Intialaisissa elokuvateattereissa oli musiikin soittajia, kun itse elokuvat olivat vielä äänettömiä. Sittemmin intialaisia elokuvia on leimannut myyttisyys ja melodramaattisuus. Ensimmäiset kehittyneet elokuvat kertoivat jumalista tai jumalien palvojista.


Ensimmäiset oikeat elokuvatähdet olivat mykkäfilmien Patience Cooper ja Khalil. Jo 1900-luvun alkupuolella kalliin elokuvatähden palkkaaminen oli riskialtista, sillä kalliiden tähtien palkat pystyivät syöksemään kokonaisia filmiyhtiöitä konkurssiin, mikäli elokuva floppasi. Puhumattakaan elokuvista, joissa on monia tähtiluokan näyttelijöitä samassa filmissä.

Intialainen elokuvayleisö on aina hakenut eskapismia elokuvateatterista, ja halajaa fantasiaa. Intialaisten unelma olla kaksin tytön/pojan kanssa on aina ollut suosittu "elokuvaelämys". Nykyään seurustelukulttuuri kuulemma kuuluu monen koululaisen arkeen Intiassa, joten ehkä siksi(kin) romantiikkaa saa nykyisin harvemmin valkokankaalla. Tuntuukin, että nykyaikaan, kun vähän kaikki on sallittua tai ainakin mahdollista aikuisille, elokuvat ovat entistä enemmän nuorille suunnattuja. Discojen glamouria, vapaata nuoren aikuisen elämää, sellaista, mistä nuorilla ei vielä ole kokemusta ja jota he vielä ihannoivat, mutta joka on aikuisten tiedossa jo merkityksetöntä.


Ensimmäisissä äänielokuvissa oli lauluja 20-40, ennätys on Indra Shabban 71 laulua. Musiikkikohtaukset vähenivät, ja nyt normi on 4-6 laulua/elokuva.




Hellien hetkien näyttäminen oli ihan normaalia 30-luvun intialaisissa elokuvissa. kuvassa Devika Ranin Karma (1933) ja toisessa Sita Ranin A Throw of Dice (1930). Ulkomailla kuvattu Sangam (1964) aloitti filmien kuvaamisen ulkomailla.


Hema Malini toi ammattitaitoista bharatnatyam-tanssia elokuviin.


Naisten kasvojen peittävää huivien käyttöä on naisasialiikkeet kritisoineet, mutta filmeissä ei olla siihen otettu kantaa. Jossain elokuvassa mies naittaa vahingossa rakkaansa muslimiystävälleen, koska ei tunnista tätä dubatan alta. Toisessa filmissä mies menee väärän naisen kanssa naimisiin, koska tunnisti tämän huivista, ei kasvoista.


Tykkäsin kirjasta, mutta se oli 40:ssä vuodessa hieman vanhentunut. Historiallinen kertaus intialaisen elokuvan taipaleesta 1800-luvulta 1970-luvulle on mielenkiintoinen.