On vaikea keskittyä tulevaan, kun tuntuu, että menneitä ei ole vielä eletty. Haaskaan siis taas aikaani ajatellessani entistäni. Hän tulee aina iltaisin juttelemaan kanssani online, ja aina jätän kaiken muun sen takia. Eilen taas mietin, että ei oikeasti pitäisi logata sisälle, mutta kellon lähestyessä kymmentä sorruin. Tapaamisen aikana viime viikolla olin taas kuin osa sisäpiiriä, mutta nyt olo on taas kuin tarhan aidan takana piilottelevalla lähestymiskiellon saaneella äidillä. Poikakaveri toitottaa, ettei tuo entinen ikinä koskaan ole minusta välittänyt pätkääkään.
Ei tästä näin kyllä mitään tule, mutta on tosi vaikea lähteä, kun entinen ikään kuin pitää ovea hieman raollaan, vaikkei niin paljoa, että pääsisin sisään. En viitsi ovea auki riuhtoa, mutta ehkä se aukenee, kun seison tarpeeksi kauan rappukäytävässä. (Nauran tälle ajatukselle ja toimintamallille sitten myöhemmin.
Aucun commentaire:
Enregistrer un commentaire