Argumentoinnista

Kävin erään ruotsia puhuvan kanssa ihan asiallista keskustelua ruotsin kielen merkityksestä Suomessa. Keskustelua vaivasi kuitenkin ilmiö, jonka olen havainnut nyt usein eri paikoissa: monia perusteluita ohjaa tunne, eikä perusteilla oikeastaan ole juurikaan oikeaa merkitystä, kun tunne on voimakkaana taustalla. Olisin vaan voinut sanoa "hemmetti kun ei kyllä yhtään liikuta maailmalla takapajuisen ruotsin kielen asema Suomessa." ja ruotsin kielinen tuttava olisi voinut sanoa "Mä kyllä haluan, että ruotsin kielisillä on erityisasema tässä maassa." Sen sijaan keskusteltiin kuluista ja historiasta ynnä muusta, mikä oli täysin triviaalia taustalla vaikuttavien tunteiden rinnalla. Minulla ei ole minkäänlaista tunnesidettä ruotsin kieleen, kun taas tuttavalla on tunteita ruotsin kieltä kohtaan. Näiden tunteiden ja tunteettomuuksien takaa on turha hakea argumenttipohjaa, sillä kummankaan mielipide ei näistä triviaaleista perusteluista muutu. Sitä joko tuntee positiivisia, negatiivisia tai ei mitään tunteita tiettyjä asioita kohtaan.

Juntteja usein moititaan siitä, että he möläyttelevät luokattomia kommentteja. Heillä ei aina ole argumentteja, ja tunne puetaan sanoiksi "Ei helevetti mä en halua mitään helevetin kuntopyörää". Joku ei-juntti voisi argumentoida "Mulla polvet jotenkin naksuu pyöräillessä, nivelet ei oikein kestä tota kuntopyöräilyä." Vaikka taustalla voisi olla ei-juntillakin ennemminkin tunne "Ei helevetti mä en halua mitään helevetin kuntopyörää." - tämä tunne vaan puetaan joillakin yksittäisillä syillä perusteluiksi, joiden aidon merkityksen taustalla oleva tunne kumoaa. Vähän sama kuin "tänään en kyllä lähde kuntosalille, kun eilen olin siellä niin kauan ja viime yönä jäi unetkin vähän minimilleen..." taustalla kuitenkin on vain tunne "mua ei kyllä yhtään huvita se kuntosali tänään."

Kulttuurieroja

Suhde saksalaisen ja suomalaisen välillä on siitä tylsä, että selviä kulttuurieroja on vaikea löytää. Jäin kuitenkin miettimään mieheni luokkakaveria, pyörätuolissa ollutta tyttöä, joka on juuri valmistunut lääkäriksi. Yläasteen jälkeen yksi luokkalaiseni hyppäsi laiturilta kiveen, jonka seurauksena alkanut pyörätuolielämä alkoi hänellä työkyvyttömyyseläkkeellä, millä hän on nyt ollut jo vuosia. Molemmilla on sama elämäntilanne, päänuppi ja ylävartalo toimii ihan normaalisti, vain jalat eivät liiku. Olisiko saksalaisissa sittenkin enemmän tahdonalaista kyvykkyyttä?

Aloitin tänä vuonna pääsykokeiden jälkeen uudet opinnot hoitolinjalla ammattikorkeakoulussa. Muutama muu ei päässyt opintolinjalle vanhojen lukion arvosanojensa huonouden vuoksi. Saksassa taas ei ole pääsykokeita, ja voin periaatteessa ottaa siellä minkä tahansa opintolinjan. Olen alkanut miettiä, opiskelisinko sittenkin jotain vähän vaativampaa kuin hoitolinjalla. Se vaatisi vain enemmän työtä ja uurastusta, mutta mieheni on varma, ettei se ole mikään ongelma, kunhan ajankäyttö mietitään huolella. Yhtäkkiä tuntuu, että Saksassa voi helpommin kuka vain tulla miksi vain, kunhan tahtoa riittää.

Mieheni haaveilee jo nyt ennen esikoisen syntymää uusista lapsista, mutta itse haluaisin keskittyä ensimmäiseen lapseen sekä miettiä työ- ja opintoasioita. Yksi lapsi riittää hyvin, mutta yhtäkkiä mieheni haluaa ainakin kolme, mieluiten neljä lasta! En tunne voivani tehdä vaativia opintoja raskaana, mutta mieheni mielestä siinä ei ole mitään ongelmaa. Näenköhän ongelmia vain kulttuuritaustani takia, jäin miettimään. Miksi Suomessa kuulen usein "Miks kaiken pitää olla niin vaikeeta" - siksikö, että olen vain sattumalta sellaisessa seurassa, vai onko muissakin seuroissa tätä. Kaupoilta mieheni jo löysi mahdollisimman hyvälaatuiset vauvan kantorepun, autonistuimen sekä rattaat, ja perusteli juuri näiden hankkimista sillä, että kyllä aina seuraavaakin raskautta varten näitä tarvitaan. Isäninnossaan hän on ostanut myös erilaisia sekä pojille että tytöille sopivia asusteita ja tarvikkeita. Vaikka olen onnellinen siitä, kuinka iloinen ja odottava mieheni on lastamme kohtaan, toivon, että lisälasten hankkiminen tai hankkimattomuus ei tulevaisuudessa luo painetta suhteeseemme. Tässäkään mieheni ei näe mitään paineuhkaa, kun taas minä jo näen, että voi olla vaikeuksia myöhemmin. Ehkä kyseessä on vain oma persoonallisuuteni, ehkä siihen sittenkin sulautuu hieman kulttuuritaustaa.